Ajatuksia ulkonäköpaineista

Ajatuksia ulkonäköpaineista

Joka aamu minulla on samanlaiset rutiinit. Rutiinit ovat tapoja ja asioita, joita ihmisillä ja jopa eläimillä on tapana suorittaa esimerkiksi aamuisin. Näihin rutiineihin voi kuulua vaikkapa aamulla sängyn vierelle istumaan nouseminen, hetken aikaa ympärilleen katseleminen, nouseminen sängystä, pieni venytys ja vessassa käynti. Rutiinit ovat asioita, jotka auttavat meitä heräämään omaan tahtiin ja saavat päivän alkuun rennosti. 

                      Herätessäni auringon paisteeseen nousen istumaan sängyn viereen. Katson puhelimestani kellonajan ja irrotan sen laturista. Nousen seisomaan ja menen vessaan. Vessasta tultua alan valitsemaan vaatteita. Valitessani vaatteitani pohdin ”Mitkähän vaatteet eivät näyttäisi niin tyhmiltä?” Pysähdyn siihen ajatukseen hetkeksi kunnes mieleeni juolahtaa ”hetkinen, eihän minun siitä pitäisi välittää. Ajatelkoot muut mitä haluavat, minun vaatteeni ne ovat ja pääasia, että minulla on mukava olla niissä”. Nämä ajatukset tulevat joka aamu esille, tällä kertaa kuitenkin jatkan asian miettimistä hieman pidemmälle ”Miksi minun pitäisi välittää, miltä minä näytän vaatetukseltani?”

                      Ulkonäkö on asia, josta kaikki haluavat pitää huolta. Oli tyyli mikä tahansa, se on oma ja siitä halutaan pitää kiinni, entäpä sitten nämä niin sanotut muoti-ilmiöt? Onko se omaa tyyliä, jos pukeudut, kuin muut sinulle kertovat lehdissä, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Pukeutuminen on yksi tapa ilmaista itseään ja kertoa itsestään. Se on yksi iso osa ensivaikutelman antaja. Siistit vaatteet kertovat ihmisestä, että hän pitää huolta itsestään. Itsestään huolehtiminen on hyveeksi katsottu asia, joka vetoaa moniin meistä. Myös pukeutumisessa on omia tyylejä ja jokainen niistä kertoo omalla tavallaan, kuka sinä olet.

                      Miettiessäni omaa tyyliäni en varsinaisesti pohdi, mitä se kertoo minusta, vaan sorrun ajattelemaan ”mitä muut minusta ajattelevat, kun pukeudun näin?” En siis mieti sitä, mitä haluan kertoa itsestäni ja siitä, millainen olen henkilönä vaan sitä, että tulenko hyväksytyksi pukeutuessani omalla tavallani. Toisaalta voin sanoa, että olen löytänyt myös tyylin, jossa minun on mukava olla, mutta ajattelutapani ei sovi yhteen sen kanssa. Minun olisi siis mietittävä, mitä minä haluan kertoa itsestäni, samalla ajatellen omaa mukavuuttani.

                      Ulkonäköpaineet on paljon puhuttu asia ja se on osa jokaisen nuoren elämää, miksei myös aikuisenkin. Puhutaan nuorista, jotka haluavat pukeutua samalla tavalla, kuin kaikki muut, jotta ei erottuisi joukosta, eikä joutuisi pilkan kohteeksi. Minkä takia meille ihmisille on tärkeää samankaltaisuus, jos haluamme kuitenkin jokainen olla yksilö ja erottua jollainlailla joukosta? Näiden asioiden ristiriitaisuus kummastuttaa minua itseäni kovasti. Ihminen haluaa, että hän tulee esille omana itsenään ja tuo esille oman persoonansa monipuolisin tavoin, mutta onko pukeutuminen samalla tavalla, kuin tuhannet muut oikea tapa toimia?

                      Psykologisesti ja biologisesti ajateltuna ihminen on laumaeläin. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä tunteakseen itsensä turvalliseksi. Tämä on osa selviytymisvaistoamme, joka voi johtaa juuriaan kauas ihmiskunnan historiaan. Tuntemalla olomme hyväksytyksi, tunnemme myös olevamme turvassa. Yksinäisyys tuo ihmiselle pelkoa siitä, että kukaan ei ole hänestä pitämässä huolta ja hän joutuu selviämään täysin omillaan. Selviytymisvaistomme siis kertoo, että jos olemme yksin, emme selviä. Mutta minkä takia meille luontainen vaisto, tuottaa meille nykyään ongelmia?

                      Selviytymisvaisto on asia, jota olemme tarvinneet eniten, kun ihminen asui luolissa ja eli suoraan luonnon antimilla. Nykyään saamme ruoan kaupasta, eikä meillä ole varsinaisesti pelkoa villieläimistä kaupunkiasutuksilla. Tämän takia selviytymisvaistomme on jäänyt toisarvoiseksi ja se tuo meille ongelmia, kuten ulkonäköpaineet. Selviytymisvaisto kertoo, ettemme selviä ilman muita ihmisiä, jos emme selviä ilman muita ihmisiä, niin meidän on saatava muita ihmisiä ympärillemme. Jotta saisimme muita ihmisiä ympärillemme, on meidän keksittävä tapa houkutella heitä ja näistä yhdeksi tavaksi on noussut ja ulkonäkömme.

                      Selviytymisvaisto voi olla yksi tapa selittää, minkä takia me koemme ulkonäköpaineita ja sen takia paneudumme niin paljon pukeutumiseemme, mutta se on vain yksi selitys, mistä ongelma on peräisin. Se ei kerro meille, kuinka voisimme ongelman ratkaista. Vastaisuudessa pyrin kuitenkin itse henkilökohtaisesti miettimään sitä, mikä minusta tuntuu mukavalta ja minkä omasta mielestäni näyttää hyvältä, en halua muiden määritellä sitä, kuka minä olen ja millainen minä olen…toisaalta, emmekös me määrittele itseämme juuri niin, toisten avulla?

Nuudom 10.6.2015

Ajatuksia Itsetunnosta

Ajatuksia Itsetunnosta

Istuessani jälleen kerran oman koneeni ääressä, miettien aiemmin päivällä näkemääni näytelmää ”Salkkuministerit”, tulee väistämättäkin mieleen omat kokemukset. Kyseinen näytelmä kertoo kiusaamisesta, joka jatkuu alakoulusta aina yläkouluun asti. Yhdessä kohtauksessa näytelmän päähahmon omaa huonoa itsetuntoa, epävarmuutta ja tuskaa kuvaillaan mustiin pukeutuneilla ja valkoisia naamareita käyttävillä hahmoilla, jotka piiloutuvat, kun päähahmo pyrkii niitä kohtaamaan.

                      Henkilökohtaisesti kiusaaminen on minulle todella lähellä. Kuten edellisessä kirjoituksessani ”Ajatuksia tylsyydestä” kerroinkin. Jos et ole lukenut kyseistä tekstiä, kehotan lukemaan sen ensin.  Kirjoitin tekstin, joka kuvaisi omaa yksinäisyyttäni vuosien varrella. Kuvailin myös kahta erilaista yksinäisyyttä, jotka vaikuttavat ihmisen itsetuntoon eritavoilla. Oma yksinäisyyteni on hyvin pitkälti johtunut omasta epävarmuudesta ja kyvyttömyydestä luoda täydellinen luottamussuhde ihmisiin. Muistellessani omaa yksinäisyyttäni, tuli minulle väistämättä mieleen ne olotilat, joita koin ja koen edelleen.

                      Useille voi kuulostaa tutulta sellaiset tilanteet, kuin ”kävellessäni kauppaan mietin, mitä vastaantulijat miettivät minusta ja ulkonäöstäni?”, ”millaisen ensivaikutelman annan?” ja ”pukeuduinko tyhmästi tänään”. Tämä on tavallista ihmisten luonteille. Tällä tavalla ihminen peilaa itseään muista ihmisistä ja luo minäkuvaansa. Minäkuva tarkoittaa henkilön omaa kuvaa siitä, millainen hän on ja millaisena hän näyttäytyy muille. Minäkuvan ja oman käyttäytymisen muokkautuminen tapahtuu suoraan muista ihmisistä ja tämä luo ristiriidan henkisesti huonovointisen ja omaa minäkuvaansa kehittävän henkilön välille.

                      Muistellessani tilanteita, joissa mietin ”mitäköhän nuo muut ajattelevat minusta” kuulostavat tämänhetkiselle minulle aivan tavallisilta tilanteilta. Parhaiten tilannetta kuvaa lyhyt kuvaus ruokailutilanteesta. ”Saavun ruokalaan, jossa on paikkoja noin 100 hengelle. En pidä laseja päässä, jotta en näkisi muiden ihmisten katseita, sillä pelkään saavani tuomitsevia ilmeitä. Jatkan ottamaan tarjottimen, lautasen ja muut ruokailuvälineet. Mietin samalla, mitä minun takanani oleva henkilö miettii tavastani ottaa ruokailuvälineet ja minkälaisen kuvan hän minusta muodostaa sen avulla. Päästyäni ruokalinjaston päätyyn nostan tarjottimeni ja käännyn katsomaan ruokalaan päin. Seuraavaksi edessäni on pohdinta siitä, mitä muut ruokailijat miettivät minusta reittini perusteella. Lähden kävelemään ruokapöytää kohti pyrkien pitämään katseeni mahdollisimman suorassa ja ylhäällä. Saapuessani ruokapöydän luokse, pohdin mihin istuisin ja miten istumapaikkani vaikuttaa samassa pöydässä istuvan mielipiteeseen minusta. Syötyäni ruokani vien astiat palautuspisteeseen ja pyrin toimimaan mahdollisimman huomaamattomasti ja varovasti, etten vain aiheuttaisi itselleni huomiota. Poistun ruokalasta ja mietin, että mitähän nuo henkilöt naulakon luona minusta ajattelevat?”

                      Huono itsetuntoni ja epävarmuuteni ovat aiheuttaneet minulle pakkomielteen miettiä jokaista liikettäni tarkasti, jokainen olkapäänkohotus, haukotus, pään kääntö. Onko oikeasti tarpeen miettiä jokaista liikettä? Minkä takia oma peilaamiseni on jäänyt näin pahasti kesken? Olenko minä se minä, joka olisin, jos minua ei olisi kiusattu? Kuinka voisin korjata minäkuvassani olevat säröt?

                      Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen vähätellyt kiusaamistani ja pyrkinyt selittämään sitä sillä, että olen oppinut siitä enemmän kuin olen menettänyt. Viimeisen kuukauden aikana mieleeni on kuitenkin noussut esille asioita omasta käyttäytymisestäni, joita en itse pidä täysin normaaleina. Kiusaaminen, jota koin alakoulussa jätti minuun suuren epävarmuuden, joten en uskaltanut tuoda omaa itseäni peilattavaksi, joten minäkuvani jäi vajanaiseksi. Kiusaamisen aikaan olin myös kriittisessä vaiheessa nuorelle, sillä minulla oli alkanut puberteetti. Kehittyessäni, en saanut positiivista palautetta omasta muutoksestani, jonka takia piilotin itsestäni niitä osia, jotka olisivat tämänhetkisessä elämässäni hyödyllisiä.

                       Minua on usein kuvailtu rauhalliseksi persoonaksi. Useimmin kuultu kommentti minusta on ”kypsä ikäisekseen”.  Toki tämä oli totta, mutta entä se toinen puoli? Kuudennen luokan jälkeen minusta katosi lapsi. Kykyni olla riippumaton muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan on jäänyt kokonaan pois. Tämän takia minun on vaikeaa lähteä aloittamaan mitään uutta, sillä en kykene voittamaan pelkoani uusista ihmisistä. Pelkoni on, että luon itsestäni naurettavan kuvan ja kiusaaminen alkaisi taas. Tarpeeni tulla hyväksytyksi on kasvanut siis esteeksi minulle ja kyvylleni lähteä tekemään asioita.

                      Olen siis tällä hetkellä ristiriidassa oman haluni ja tarpeeni kanssa. Haluan lähteä, kokea nauraa ja viettää aikaa, mutta äsken mainitsemani tarve estää minua lähtemästä. Minun on siis työstettävä ajatuksiani itsestäni, halustani ja tarpeestani. Mutta eihän hyvä teksti kirjoita kaikkea loppuun. Esitänkin siis seuraavan kysymyksen: Mikä on minun minäkuvani? 

Nuudom 25.5.2015

Ajatuksia Yksinäisyydestä

Ajatuksia Yksinäisyydestä

Istun itsekseni omassa huoneessani koneen äärellä vapunaattona valittaen tylsyyttä. Kaikki muut tuntuvat olevan jossain, enkä itse keksi tekemistä. Onko tämä tylsyyttä vai yksinäisyyttä? Kenties molempia? Tylsyyteni sai minut kuitenkin pohtimaan, mitä yksinäisyys todellisuudessa on. Ensin olisi kuitenkin palattava takaisin edellisessä tekstissäni ”Ajatuksia taulusta” kertomaani kiusaamiseen.

                      Mainitsin, että kiusaaminen oli tehnyt minusta epävarman ihmisen. Tämä ei itsessään sano, että olisin yksinäinen. Toisaalta epävarmuus voi johtaa siihen, ettei uskalla tuoda itsestään kaikkea esille ja näin joutuu viettämään iltojaan yksin. Mutta onko yksin olo yksinäisyyttä? Voiko yksinäisyyden muotoja olla monia? Yksinäisyys on kenties jokaiselle henkilökohtainen asia. Jokainen käsittää yksinäisyyden omalla tavallaan. Mikä on sitten minun käsitykseni yksinäisyydestä?

                      Minun oma käsitykseni yksinäisyydestä on kahdenlaista. Toinen on sitä, että istut päivästä toiseen itseksesi kotona, kun taas toinen on sitä, että sinulla ei ole varsinaisesti ketään kenelle kykenisit suoraan puhumaan omista asioistasi. Tarkoitan todella henkilökohtaisia asioista kertomista ilman pelkoa siitä, että sitä kerrottaisiin eteenpäin. Toisin sanottuna, toinen yksinäisyyteni on luottamuksen puute. Voinen todeta, että olen tunnistanut nämä molemmat itsessäni. En tietenkään viittaa siihen, etteivätkö ympärilläni olleet ihmiset olisi luottamuksen arvoisia, vaan siihen, että oma kykyni luoda luottamus toiseen oli heikko.

                      Kun mietin, mistä luottamukseni romahti, on sitä vaikeaa huomata. Tietenkin selvää on se, että se on kiusaamisen syytä. Mutta mikä kiusaamisessa sai minun luottamukseni romahtamaan? Minuun kohdistunut kiusaaminen oli pääasiassa verbaalista. Päivisin kuullut sanat olivat homo, gootti ja rasvaletti. Homo nimitys on ilmiselvää, se on ollut aina vieras asia ihmisille, etenkin lapsille, jotka eivät ymmärrä, mitä on seksuaalisuus. Tuohon aikaan katsoin ylös veljeäni, joka on mm. thrash-metallin kuuntelija, tykästyin myös itse musiikkityyleihin ja aloin pukeutua tummiin vaatteisiin. Toisaalta toinen syy sille oli, että puberteettini oli alkanut, enkä halunnut näyttää hikoiluani. Rasvaletti on lähes itsestään selvyys jo tässä vaiheessa. Minulla oli pitkä tukka, joka rasvoittui todella helposti lähes yössä, joten tästä sain nimityksen rasvaletti.

                      En ole tähän mennessä löytänyt syytä, miksi luottamukseni puhua asioista romahti. Voisin olettaa kyseen olleen siitä, että pelkäsin kaiken kertomani olevan hyljeksittävää eli, että sille naurettaisiin. Kenties en koskaan edes ehtinyt kehittää kykyä kertoa asioistani. Tämä on jonkin verran ristiriidassa teini-ikäiseen minääni, joka kuitenkin kertoi helposti asioistaan ja tunteistaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi ollut yksinäinen.

                      Edellistä väittämääni on vaikeaa selittää. Pystyin kertomaan asioistani satunnaisille henkilöille, kävin ulkona lähes joka ilta sekä minulla oli kavereita. Mitä sitten tarkoitan? Vaikka minulle oli helppoa puhua asioistani, niin en koskaan luonut täydellistä luottamusta keneenkään. Muistutan lukijaa, että tämä oli täysin minussa itsessäni, eikä siihen silloin vaikuttaneet ulkoiset tekijät. Kykenin kuitenkin tunnistamaan henkilön, johon olisi helppo luottaa ja kenestä tiesin kehen voin luottaa, mutta en kuitenkaan siihen kyennyt. Tämä voisi olla selvä merkki siitä, että en koskaan saanut mahdollisuutta luoda luottamussidettä perheeni ulkopuoliseen henkilöön, kun sosiaalinen kasvuni oli alkamassa nuorempana.

                      Yksinäisyyteni siis jatkui kavereista ja menoista huolimatta. Minulla tuli ja meni niin sanottuja ”teinisuhteita”, joiden pohjalla hyvin pitkälti oli kokeilunhaluisuus. Näistä suhteista ei siis kehkeytynyt minulle luottamussidettä. Tähän asti on siis selvää, että en ole kyennyt luomaan luottamuksellista suhdetta tähän asti. Suhdetta ihmiseen, jossa itse olisin kykeneväinen täysin avoimeen puhumiseen. Mainittakoon, että viimeaikoina olen saanut luotua pari sellaista suhdetta, niin uutta, kuin vanhaakin. Kiitos teille.

                      Olen siis siinä vaiheessa, että tiedän syyn olleen kyvyttömyydestä luottamuksen luomiseen. Minkälaista luottamusta siis olen hakenut ihmisistä. Tietenkin hänelle on pystyttävä puhumaan niin iloista kuin suruista, tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Luottamukseenhan kuuluu myös toisen tunteisiin myötäily ja niiden hyväksyminen. Ihminen johon voi luottaa kykenee näyttämään, että hän kuuntelee pyyteettömästi, eli hän ei vaadi suoranaisesti, että sinä kuuntelisit häntä. Toki luottamussuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, joten toisen osapuolen kuuntelu kuuluu asiaan. Huomaan, että nämä asiat kuvastavat todella läheistä ystävää tai parisuhdekumppania.

 Olen nyt onnistunut kuvaamaan luottamuksen, mutta mihin jäikään yksinäisyys? Se katosi, kun kerroin luottamuksesta. Viimeaikoina luomieni luottamussuhteiden ansiosta tunnen kykyä päästä yli minua pitkään vaivanneesta yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, joka on ollut itsensä kanssa oleskelua ja omien tunteidensa ja asioidensa sisällä pitämistä. Haluan vielä kerran kiittää, mutta en vain niitä, joihin olen saanut luotua luottamussuhteen viimeaikoina. Vaan kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani vuosien varrella, perhettäni, ystäviäni sekä muutamia tuntemattomia, joiden kanssa olen jutellut netin välityksellä. Kiitos

Nuudom 1.5.2015