Ajatuksia Itsetunnosta
Istuessani
jälleen kerran oman koneeni ääressä, miettien aiemmin päivällä näkemääni
näytelmää ”Salkkuministerit”, tulee väistämättäkin mieleen omat kokemukset.
Kyseinen näytelmä kertoo kiusaamisesta, joka jatkuu alakoulusta aina yläkouluun
asti. Yhdessä kohtauksessa näytelmän päähahmon omaa huonoa itsetuntoa,
epävarmuutta ja tuskaa kuvaillaan mustiin pukeutuneilla ja valkoisia naamareita
käyttävillä hahmoilla, jotka piiloutuvat, kun päähahmo pyrkii niitä kohtaamaan.
Henkilökohtaisesti
kiusaaminen on minulle todella lähellä. Kuten edellisessä kirjoituksessani
”Ajatuksia tylsyydestä” kerroinkin. Jos et ole lukenut kyseistä tekstiä,
kehotan lukemaan sen ensin. Kirjoitin
tekstin, joka kuvaisi omaa yksinäisyyttäni vuosien varrella. Kuvailin myös
kahta erilaista yksinäisyyttä, jotka vaikuttavat ihmisen itsetuntoon
eritavoilla. Oma yksinäisyyteni on hyvin pitkälti johtunut omasta
epävarmuudesta ja kyvyttömyydestä luoda täydellinen luottamussuhde ihmisiin.
Muistellessani omaa yksinäisyyttäni, tuli minulle väistämättä mieleen ne
olotilat, joita koin ja koen edelleen.
Useille voi kuulostaa
tutulta sellaiset tilanteet, kuin ”kävellessäni kauppaan mietin, mitä
vastaantulijat miettivät minusta ja ulkonäöstäni?”, ”millaisen ensivaikutelman
annan?” ja ”pukeuduinko tyhmästi tänään”. Tämä on tavallista ihmisten
luonteille. Tällä tavalla ihminen peilaa itseään muista ihmisistä ja luo
minäkuvaansa. Minäkuva tarkoittaa henkilön omaa kuvaa siitä, millainen hän on
ja millaisena hän näyttäytyy muille. Minäkuvan ja oman käyttäytymisen
muokkautuminen tapahtuu suoraan muista ihmisistä ja tämä luo ristiriidan
henkisesti huonovointisen ja omaa minäkuvaansa kehittävän henkilön välille.
Muistellessani tilanteita,
joissa mietin ”mitäköhän nuo muut ajattelevat minusta” kuulostavat tämänhetkiselle
minulle aivan tavallisilta tilanteilta. Parhaiten tilannetta kuvaa lyhyt kuvaus
ruokailutilanteesta. ”Saavun ruokalaan, jossa on paikkoja noin 100 hengelle. En
pidä laseja päässä, jotta en näkisi muiden ihmisten katseita, sillä pelkään
saavani tuomitsevia ilmeitä. Jatkan ottamaan tarjottimen, lautasen ja muut
ruokailuvälineet. Mietin samalla, mitä minun takanani oleva henkilö miettii
tavastani ottaa ruokailuvälineet ja minkälaisen kuvan hän minusta muodostaa sen
avulla. Päästyäni ruokalinjaston päätyyn nostan tarjottimeni ja käännyn
katsomaan ruokalaan päin. Seuraavaksi edessäni on pohdinta siitä, mitä muut
ruokailijat miettivät minusta reittini perusteella. Lähden kävelemään
ruokapöytää kohti pyrkien pitämään katseeni mahdollisimman suorassa ja ylhäällä.
Saapuessani ruokapöydän luokse, pohdin mihin istuisin ja miten istumapaikkani
vaikuttaa samassa pöydässä istuvan mielipiteeseen minusta. Syötyäni ruokani
vien astiat palautuspisteeseen ja pyrin toimimaan mahdollisimman
huomaamattomasti ja varovasti, etten vain aiheuttaisi itselleni huomiota.
Poistun ruokalasta ja mietin, että mitähän nuo henkilöt naulakon luona minusta
ajattelevat?”
Huono itsetuntoni ja
epävarmuuteni ovat aiheuttaneet minulle pakkomielteen miettiä jokaista
liikettäni tarkasti, jokainen olkapäänkohotus, haukotus, pään kääntö. Onko
oikeasti tarpeen miettiä jokaista liikettä? Minkä takia oma peilaamiseni on
jäänyt näin pahasti kesken? Olenko minä se minä, joka olisin, jos minua ei
olisi kiusattu? Kuinka voisin korjata minäkuvassani olevat säröt?
Viimeisen seitsemän vuoden
ajan olen vähätellyt kiusaamistani ja pyrkinyt selittämään sitä sillä, että
olen oppinut siitä enemmän kuin olen menettänyt. Viimeisen kuukauden aikana
mieleeni on kuitenkin noussut esille asioita omasta käyttäytymisestäni, joita
en itse pidä täysin normaaleina. Kiusaaminen, jota koin alakoulussa jätti
minuun suuren epävarmuuden, joten en uskaltanut tuoda omaa itseäni
peilattavaksi, joten minäkuvani jäi vajanaiseksi. Kiusaamisen aikaan olin myös
kriittisessä vaiheessa nuorelle, sillä minulla oli alkanut puberteetti.
Kehittyessäni, en saanut positiivista palautetta omasta muutoksestani, jonka
takia piilotin itsestäni niitä osia, jotka olisivat tämänhetkisessä elämässäni
hyödyllisiä.
Minua on usein kuvailtu rauhalliseksi
persoonaksi. Useimmin kuultu kommentti minusta on ”kypsä ikäisekseen”. Toki tämä oli totta, mutta entä se toinen
puoli? Kuudennen luokan jälkeen minusta katosi lapsi. Kykyni olla riippumaton
muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan on jäänyt kokonaan pois. Tämän takia
minun on vaikeaa lähteä aloittamaan mitään uutta, sillä en kykene voittamaan
pelkoani uusista ihmisistä. Pelkoni on, että luon itsestäni naurettavan kuvan
ja kiusaaminen alkaisi taas. Tarpeeni tulla hyväksytyksi on kasvanut siis
esteeksi minulle ja kyvylleni lähteä tekemään asioita.
Olen siis tällä hetkellä
ristiriidassa oman haluni ja tarpeeni kanssa. Haluan lähteä, kokea nauraa ja
viettää aikaa, mutta äsken mainitsemani tarve estää minua lähtemästä. Minun on
siis työstettävä ajatuksiani itsestäni, halustani ja tarpeestani. Mutta eihän
hyvä teksti kirjoita kaikkea loppuun. Esitänkin siis seuraavan kysymyksen: Mikä
on minun minäkuvani?
Nuudom 25.5.2015