Ajatuksia Itsetunnosta

Ajatuksia Itsetunnosta

Istuessani jälleen kerran oman koneeni ääressä, miettien aiemmin päivällä näkemääni näytelmää ”Salkkuministerit”, tulee väistämättäkin mieleen omat kokemukset. Kyseinen näytelmä kertoo kiusaamisesta, joka jatkuu alakoulusta aina yläkouluun asti. Yhdessä kohtauksessa näytelmän päähahmon omaa huonoa itsetuntoa, epävarmuutta ja tuskaa kuvaillaan mustiin pukeutuneilla ja valkoisia naamareita käyttävillä hahmoilla, jotka piiloutuvat, kun päähahmo pyrkii niitä kohtaamaan.

                      Henkilökohtaisesti kiusaaminen on minulle todella lähellä. Kuten edellisessä kirjoituksessani ”Ajatuksia tylsyydestä” kerroinkin. Jos et ole lukenut kyseistä tekstiä, kehotan lukemaan sen ensin.  Kirjoitin tekstin, joka kuvaisi omaa yksinäisyyttäni vuosien varrella. Kuvailin myös kahta erilaista yksinäisyyttä, jotka vaikuttavat ihmisen itsetuntoon eritavoilla. Oma yksinäisyyteni on hyvin pitkälti johtunut omasta epävarmuudesta ja kyvyttömyydestä luoda täydellinen luottamussuhde ihmisiin. Muistellessani omaa yksinäisyyttäni, tuli minulle väistämättä mieleen ne olotilat, joita koin ja koen edelleen.

                      Useille voi kuulostaa tutulta sellaiset tilanteet, kuin ”kävellessäni kauppaan mietin, mitä vastaantulijat miettivät minusta ja ulkonäöstäni?”, ”millaisen ensivaikutelman annan?” ja ”pukeuduinko tyhmästi tänään”. Tämä on tavallista ihmisten luonteille. Tällä tavalla ihminen peilaa itseään muista ihmisistä ja luo minäkuvaansa. Minäkuva tarkoittaa henkilön omaa kuvaa siitä, millainen hän on ja millaisena hän näyttäytyy muille. Minäkuvan ja oman käyttäytymisen muokkautuminen tapahtuu suoraan muista ihmisistä ja tämä luo ristiriidan henkisesti huonovointisen ja omaa minäkuvaansa kehittävän henkilön välille.

                      Muistellessani tilanteita, joissa mietin ”mitäköhän nuo muut ajattelevat minusta” kuulostavat tämänhetkiselle minulle aivan tavallisilta tilanteilta. Parhaiten tilannetta kuvaa lyhyt kuvaus ruokailutilanteesta. ”Saavun ruokalaan, jossa on paikkoja noin 100 hengelle. En pidä laseja päässä, jotta en näkisi muiden ihmisten katseita, sillä pelkään saavani tuomitsevia ilmeitä. Jatkan ottamaan tarjottimen, lautasen ja muut ruokailuvälineet. Mietin samalla, mitä minun takanani oleva henkilö miettii tavastani ottaa ruokailuvälineet ja minkälaisen kuvan hän minusta muodostaa sen avulla. Päästyäni ruokalinjaston päätyyn nostan tarjottimeni ja käännyn katsomaan ruokalaan päin. Seuraavaksi edessäni on pohdinta siitä, mitä muut ruokailijat miettivät minusta reittini perusteella. Lähden kävelemään ruokapöytää kohti pyrkien pitämään katseeni mahdollisimman suorassa ja ylhäällä. Saapuessani ruokapöydän luokse, pohdin mihin istuisin ja miten istumapaikkani vaikuttaa samassa pöydässä istuvan mielipiteeseen minusta. Syötyäni ruokani vien astiat palautuspisteeseen ja pyrin toimimaan mahdollisimman huomaamattomasti ja varovasti, etten vain aiheuttaisi itselleni huomiota. Poistun ruokalasta ja mietin, että mitähän nuo henkilöt naulakon luona minusta ajattelevat?”

                      Huono itsetuntoni ja epävarmuuteni ovat aiheuttaneet minulle pakkomielteen miettiä jokaista liikettäni tarkasti, jokainen olkapäänkohotus, haukotus, pään kääntö. Onko oikeasti tarpeen miettiä jokaista liikettä? Minkä takia oma peilaamiseni on jäänyt näin pahasti kesken? Olenko minä se minä, joka olisin, jos minua ei olisi kiusattu? Kuinka voisin korjata minäkuvassani olevat säröt?

                      Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen vähätellyt kiusaamistani ja pyrkinyt selittämään sitä sillä, että olen oppinut siitä enemmän kuin olen menettänyt. Viimeisen kuukauden aikana mieleeni on kuitenkin noussut esille asioita omasta käyttäytymisestäni, joita en itse pidä täysin normaaleina. Kiusaaminen, jota koin alakoulussa jätti minuun suuren epävarmuuden, joten en uskaltanut tuoda omaa itseäni peilattavaksi, joten minäkuvani jäi vajanaiseksi. Kiusaamisen aikaan olin myös kriittisessä vaiheessa nuorelle, sillä minulla oli alkanut puberteetti. Kehittyessäni, en saanut positiivista palautetta omasta muutoksestani, jonka takia piilotin itsestäni niitä osia, jotka olisivat tämänhetkisessä elämässäni hyödyllisiä.

                       Minua on usein kuvailtu rauhalliseksi persoonaksi. Useimmin kuultu kommentti minusta on ”kypsä ikäisekseen”.  Toki tämä oli totta, mutta entä se toinen puoli? Kuudennen luokan jälkeen minusta katosi lapsi. Kykyni olla riippumaton muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan on jäänyt kokonaan pois. Tämän takia minun on vaikeaa lähteä aloittamaan mitään uutta, sillä en kykene voittamaan pelkoani uusista ihmisistä. Pelkoni on, että luon itsestäni naurettavan kuvan ja kiusaaminen alkaisi taas. Tarpeeni tulla hyväksytyksi on kasvanut siis esteeksi minulle ja kyvylleni lähteä tekemään asioita.

                      Olen siis tällä hetkellä ristiriidassa oman haluni ja tarpeeni kanssa. Haluan lähteä, kokea nauraa ja viettää aikaa, mutta äsken mainitsemani tarve estää minua lähtemästä. Minun on siis työstettävä ajatuksiani itsestäni, halustani ja tarpeestani. Mutta eihän hyvä teksti kirjoita kaikkea loppuun. Esitänkin siis seuraavan kysymyksen: Mikä on minun minäkuvani? 

Nuudom 25.5.2015