Jälleen kerran kirjoittamisen äärellä

Jälleen kerran kirjoittamisen äärellä

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi päädyin kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Muistan sen illan melko hyvin, kun kirjoitin facebookista ja tykkäyksistä. Silloin taistelin oikeastaan itseni kanssa siitä, millainen minun olisi oltava ollakseni hyväksytty. Aloitin sillä, mitä tarkoittaa saada tykkäyksiä, mitä tarvetta se oikein täyttäisi minussa? Lopulta päädyin kuitenkin lopputulokseen, että pohdintani oli turhaa, sillä kenenkään mielipiteellä ei olisi merkitystä siinä mielessä, että jokaisen mielipide minusta on erilainen.

Tämän jälkeen julkaisin muutamia kirjoituksia noin vuoden verran. Huomasin niiden olevan enemmänkin itsetutkiskelevia ”keskusteluja” itseni kanssa, kuin mielipiteeni esiin tuomista. Aloitin jopa tekemään Youtubeen videoita siinä toivossa, että osaisin tuoda samanlaista pohdiskelua videoilleni, mutta laiskuuteni yllätti jälleen kerran. Aivan... en ole tainnutkaan mainita, että olen huomannut olevani perusluonteeltani laiskanpuoleinen. En sanoisi sen olevan huono piirre, sillä laiskat hetkeni vietän pohtien asioita. Olenkin siis ollut ahkera sekä laiska näinä viime vuosina, kun en ole kirjoittanut mitään. 

Elämässäni on tapahtunut huikean paljon hyvää. Asun Joensuussa minulle rakkaan ihmisen kanssa, opiskelen 3D-mallintajaksi ja voisin sanoa olevani hyvin tyytyväinen elämääni. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan verrata itseäni menneeseen minääni. On nimittäin eräs todella tärkeä asia jonka olen huomannut viimeisten vuosien aikana. Ette joudu lukemaan loppuun asti koko tekstiä, kuten jotain dekkaria, annan vastauksen suoraan tässä ja n-y-t...nyt. Tämä hetki. Tämä tässä näin. 

Jos luet tätä, tee itsellesi pieni palvelus ja ota hengähdystauko. En tarkoita haukottelua, vaan nouse tuolista, sohvalta missä luetkaan tätä ja suuntaa katse taivaalle, lähellä olevalle vesistölle tai minne tahansa mitä sinun ei tarvitse yrittää pohtia. Sulje silmäsi ja vedä syvään henkeä ja avaa uloshengityksen aikana silmäsi. Jos et huomannut ainoatakaan ajatusta mielessäsi, teit sanotaanko vaikka mikromeditaation.

Monet ihmiset eivät välttämättä huomaa sitä, mutta suuri osa heidän huolistaan johtuu siitä, että he huolehtivat tulevaa tai mennyttä. Joko mielessä on huominen työpäivä, tai jotain mitä tuli sanottua joskus mitä ei tarkoittanut. Esimerkkejä on niin paljon, kuin maailmassa on ihmisiä. Olemme siis altistuneita ajan käsitykselle. Sen sijaan, että osaisimme nauttia siitä kahvikupposesta aamulla tai vaikkapa työmatkasta, me pyöritämme päässämme jotain joka ei ole tullut vielä tai jotain mikä on jo tapahtunut.

Itse olen pyrkinyt ottamaan näitä mieltä askarruttavia asioita kohtaan ajatusmallin, joka on tuonut minua lähemmäksi nykyhetkessä olemista. Jos sinulla on ongelma, mutta et voi tehdä sille mitään juuri nyt, sinulla ei ole ongelmaa. Tai jos sinulla on ongelma, mutta voit ratkaista sen, tee se. Tietenkin näissä tilanteissa silti pohditaan itse ongelmaa/ongelmia, mutta se on alku polulle, jossa ongelmia tulee vähemmän ja vähemmän vastaan. Tällä tavalla pystyt tavallaan opettamaan itsellesi sen, että miksi murehtia, jos asian voi ratkaista heti tavalla tai toisella.

En sano, etteikö minulla olisi nykyään ongelmia, sillä mieleni kyllä tykkää tehdä niitä. Mutta usein sen sijaan, että poden niitä päivästä toiseen, ne menevät ohitse joko heti tai hiljalleen seuraavan vuorokauden aikana.  Tätäkin harjoitusta helpottaa se, että olen tehnyt näitä mikromeditaatioita. Toki olen meditoinut asioiden äärellä enemmänkin, kuten tiskatessa tai kävellessäni. Minusta tuntuu, että minun täytyy hieman selventää käsitystäni meditaatiosta. 

Useat kutsuvat sitä, mitä minä teen, pohdiskeluksi. Monet myös kutsuvat meditaatiota pohdiskelun muodoksi. Toisille se voi taas tarkoittaa esimerkiksi mielensä tyhjentämistä tai sitten sana ei tuo mieleen mitään. Joka tapauksessa haluan selventää, että minulle meditaatio on tapa antaa omien ajatusteni juosta ilman sitä, että tarttuisin jokaiseen niistä. Pyrin siis vain kuuntelemaan ”omaa valitustani” herättämättä omia tunteitani niitä kohtaan. Tämä luo vain turhaa negatiivista energiaa kehooni, kuten sykkeen nousemista ja hengityksen kiihtymistä. 

Konseptina meditaationi voi kuulostaa helpolta tai se heittää täysin ymmälleen. En osaa oikeastaan kuvailla omien ajatusteni kuuntelua, kuin juuri sinä mitä se on. Ajatuksia tulee ja menee, mutta joihinkin tuntuu vain mahdottomalta olla tarttumatta. Tietenkin on huomioitava, että monet eivät edes älyä tarttuvansa ajatuksiinsa, vaan he vain elävät niitä. Monet siis elävät ajatusten ja tunteiden noidankehässä. Tämän takia olisi siis hyvä oppia edes hengähtämään. Katkaista ajatusten ja tunteiden jatkuva ketju ja nauttia siitä hetkestä, missä juuri nyt on. 

On siis hyvä ymmärtää, että sinulla itselläsi työkalut oman huonon olon parantamiseen. Mikään hetki ei tule olemaan enää tai ei ole tullut, kuin juuri nyt. Tämä sekunti, tämä hengenveto ja tämän lauseen lopussa oleva piste. Sinulla on siis voima valita jatkuvien ajatusten ja niiden herättämien tunteiden kuohunnan ja tämän hetken väliltä. Se vaatii vain hengähdyksen, hengität sisään... ja ulos. Koeta kuitenkin joka kerta pidentää hengähdystaukoasi, se vaatii vain muutamia sekunteja ja voit tehdä sen missä vain milloin vain. Ja jos et ole jo huomannut, kaikki mitä teet, jonka jälkeen on rentoutunut olo, on hengähdystauko. Toinen toistaan pidempiä, mutta ne tapahtuvat kuitenkin aina siinä hetkessä, missä juuri...nyt...olet. 

Kiitos, kun luit tämän tekstin, kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja kokemuksianne meditaatiosta. Mitä pidit mikromeditoinnin ideasta ja millaisissa tilanteissa voit huomata nyt joskus tehneesi niitä?

Nuudom 31.5.2019

Itsetutkiskelua Sivarin Arjessa

Itsetutkiskelua sivarin arjessa

Istun kotonani, jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea vuosi. 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.

Vuosi antoi minulle aikaa miettiä itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla, johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.

Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni kasvatuksellisessa mielessä.

Olen saanut huomata olevani kärsimätön henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä, kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä olisi?

Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?

Valtaerittely saa minut tuntemaan turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen, että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.

Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu. Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta. Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.

Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.

Olen tullut siis siihen tulokseen, että olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.

Nuuti Arffman 18.8.2016

Ajatuksia Kasvusta

AJATUKSIA KASVUSTA

Marraskuinen ilta, ulkona pimeni jo neljän aikaan ja sen lisäksi tänään on ollut sadepäivä. Tavallisesti tällaisena päivänä, kun työpäivänä on riittänyt paljon tekemistä ja olen noussut kuudelta, olisin todella uupunut. Vaan tänään huomasinkin, ettei asia olekaan niin. Olen pirteä, sade ei haittaa, enkä ärsyynny niin helposti kuin ennen.

     Olen siirtynyt valmistumiseni jälkeen vuoden kestävään siviilipalvelukseen, mikä tarkoittaa sitä, että teen töitä seuraavan vuoden verran. Töihin siirtyminen jännitti minua. Pohdin miten jaksan, kun kerran joudun tekemään oikeaa työtä. Taustalla siis kummitteli aiemmin mainitsemani luulo siitä, että minuun iskisi ”syysmasennus”.  Valon vähyys ja etenkin lumen puute saavat useat melankolisiksi tähän aikaan vuodesta. Tällä kertaa ei kuitenkaan minun kohdallani ollut niin. Miksi?

    Suoraan sanottuna työvuoteni ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Koin muutaman vastoinkäymisen, mutta avaamalla suuni ja kertomalla oman mielipiteeni, olen päässyt työhön, jota jaksan tehdä. Mikä sitten sai minut avaamaan suuni? Mistä kaivoin rohkeuden ilmaista mielipiteeni, tunteeni ja totuuden itsestäni? Mikä saa ihmisen kasvamaan henkisesti puolessa vuodessa niin valtavasti kuin minäkin olen kasvanut? 

     19. Tammikuuta 2015 avasin Wordin ja aloin kirjoittamaan. Tekstissä pohdin voiko Facebookin tykkäyksiä verrata oikeaan ihmiskontaktiin. Tekstissä mainitsin omasta huonosta itsetunnostani ja ennakkoluuloista muita kohtaan; toin siis osan itsestäni esille ja myös itseni eteen. Sen jälkeen olen kirjoittanut kahdeksan eri tekstiä joista jokainen käsittelee jollain tavalla itsetuntoa sekä itsetuntemusta. Tekstien avulla olen kyennyt näyttämään todellisen itseni, en pelkästään itselleni vaan myös kaikille, jotka teksteihini törmäävät. 

     Mitä siis tarkoitan todellisen itseni näyttämisellä? Aiemmista teksteistä on ilmennyt, että olen ollut elämäni aikana yksinäinen. Yksinäisyys on tuonut minusta sekä hyviä, että huonoja asioita esille. Se kuitenkin pakotti minut viimein pohtimaan itseäni ja esittämään itselleni kysymyksen: kuka minä olen? Tämä kysymys oli avain kaikkien näiden tekstien kirjoittamiseen. Pyrin selvittämään itselleni kuka minä olen. 

    En kuitenkaan koskaan osannut kuvitella, että toisin itseni esille niinkin radikaalisti kuin kirjoittamalla siitä nettiin. Toki se on todella yleistä nykyaikana, mutta ihmiselle, jolla on huono itsetunto, se on suuri asia. Aiemmin olin sulkenut kaikki nämä piirteet itsestäni ja yhtäkkiä toinkin kaiken esille kertaheitolla. Mikä sai minut tekemään näin? Kenties olin saanut tarpeekseni siitä yksinäisyydestä, mitä koin. Miksi sitten päätin kirjoittaa näistä asioista? Enkö olisi vain voinut puhua jollekulle asioistani? 

      Teksteistäni selviää, että minulla on ollut suuri luottamuspula. En kyennyt todella luottamaan lähes kehenkään ihmiseen, edes läheisiini. Pelkäsin, että joutuisin naurunkohteeksi. Sen takia kirjoittaminen oli minulle helppo tapa tuoda itsessäni pelkäämäni asiat eteeni. Lukiessani kirjoituksiani ne tulivat entistä todellisimmiksi minulle ja kykenin siten kohtaamaan ne. Kirjoituksien julkaisuiden idean takana oli tuoda esille niitä asioita myös muille, joilla on samanlaisia hankaluuksia kuin minulla on ollut.

     Takaisin nykyhetkeen. Kirjoitan yhdeksättä tekstiäni ja peilaan itseäni n. kuusi kuukautta taaksepäin. Olen kasvanut henkisesti (kenties vähän fyysisestikin vyötäisiltä) ihmisenä ja kykenen tuomaan itseäni paremmin esille juuri sellaisena kuin olen. Olen siis aikaisempaa vapaampi omista ajatuksistani. En jää koukkuun huonoihin ajatuksiin omasta itsestäni, vaan nautin niistä hetkistä mitä minulla on elämässäni tällä hetkellä. Tuomalla itseni esille ja peilaamalla itseäni, minusta on tullut ihminen, joka jaksaa. Jaksaa yrittää eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta ja nauttii eteen tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

   Omaan jaksamiseen liittyy paljon asioita, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Näiden asioiden tasapainossa pito on hankalaa, mutta se ei tarkoita, että yrittämisestä kannattaisi luopua. Elämä on tasapainottelua, mutta mitä enemmän sitä harjoittelee, sitä paremmin sen osaa ja sitä helpommaksi se tulee. Kirjoitteluni avulla pystyin korjaamaan itsestäni osan, joka esti minua kasvamasta henkisesti. Elämässä on toki muitakin tapoja eheyttää itseään ja tuoda itseään esille, kuin kirjoittaminen. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei mene itseään piiloon. Eheytymisen jälkeen on siis myös itse jäätävä tulkitsemaan teostaan ja sen kautta itseään, siten sinäkin hyödyt siitä parhaiten.

Nuudom 10.11.2015

      

---