Itsetutkiskelua sivarin arjessa
Istun kotonani,
jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea
vuosi. 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi
palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen
tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei
kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain
rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.
Vuosi antoi minulle aikaa miettiä
itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman
mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla,
johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli
kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin
palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse
ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni
tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.
Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle
kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että
palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin
palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen
postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset
liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni
sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni
kasvatuksellisessa mielessä.
Olen saanut huomata olevani kärsimätön
henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä,
kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että
minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön
kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin
aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka
haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran
kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä
olisi?
Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus
kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun
asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois
mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus
on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain
opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä.
Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?
Valtaerittely saa minut tuntemaan
turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta
johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan
paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun
kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa
minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole
meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen,
että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää
näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan
vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin
muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta
itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.
Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut
aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu.
Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa
sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se
asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin
suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen
valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta.
Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska
tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.
Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa
minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen
edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan
toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen
suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään
ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko
kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties
voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä
järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.
Olen tullut siis siihen tulokseen, että
olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla
palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa
minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni
niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin
sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että
joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä.
Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi,
että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja
tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei
olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka
jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.
Nuuti Arffman 18.8.2016
