Ajatuksia ilosta ja surusta

Ajatuksia ilosta ja surusta

Katsoessani ulos ikkunasta auringonlaskua vastarannan mäntyjen latvoissa ja kuunnellen Gary Julesin Mad World kappaletta pohdiskelen kulunutta päivääni. Väistämättäkin mielessäni painaa jälleen kerran yksinäisyyden tunne, vaikka kävinkin tänä päivänä parin kaverini kanssa grillaamassa. Pohdiskelen, kuinka yksinäisyyden tunne tuo samalla mukanaan surun ja masentuneen mielentilan, jotka saavat oman mielen kieltämättäkin haikeaksi. Kun katseeni siirtyy puiden latvoista tietokoneeni ruudulle herää mieleeni kysymys ”miksi on surua?” 

                      Kysymys kuulostaa alkuun todella suurelta ja lähes mahdottomalta selittää, mutta aikomuksenani on kuitenkin saada jokin selko asialle, jotta saisin unta tänä iltana. Surua ja sen syytä pohdiskellessani tulee mieleeni kaikki kerrat, kun olen ollut surullinen, mutta myös ne kerrat, kun olen ollut iloinen. Tällä hetkellä tajuan, kuinka suru ja ilo ovat toistensa vastakohtia. Yksiselitteisesti ilman surua ei olisi iloa. Miksi näin on? Minkä takia suru ja ilo kulkevat käsikkäin, vaikka ne ovatkin täysin vastakkaisia asioita keskenään?

                      Vastakohtia pohdiskellessani pyrin samalla selittämään itselleni, vasta esittämiäni kysymyksiä. Vastakohdista mieleeni tuli myös vastapaino. Jokainen asia, joka halutaan saada tasapainoon, tarvitsee vastapainon, samassa totean, että vastaus todellakin voisi olla tasapaino. Ilo ja suru ovat toistensa vastapainoja ja luovat tasapainon keskenään. En kuitenkaan vielä pääsyt siihen, miksi ilman surua ei olisi iloa. Pohtiessani vastausta kysymykseen, tulee mieleeni maailmassa kenties yleisempänä pidettyä tasapainoa Jin ja Jang. 

                      Tasapaino on asia, joka on ympärillämme jatkuvasti, mutta emme välttämättä kykene tiedostamaan asiaa. Jinin ja Jangin tasapainon periaatteena on toisiaan täydentävät asiat, kuten esimerkiksi kaksi toistaan rakastavaa ihmistä. Samalla tavalla ilo ja suru täydentävät toisiaan. Jos iloa ei olisi, emme kykenisi määrittelemään surua, sillä silloin sillä ei olisi vastakappaletta. Toisinsanottuna suru ilman iloa olisi neutraali mielentila, sama toimii toisinpäin. Ilman surua emme kykenisi kokemaan iloa. 

                      Surua pohdiskellessani tajuan, että niin kuin surulla ja ilolla on keskenään tasapaino, olisi se oltava surun ja ilon kantajallakin. Kun koemme surua, tarvitsemme jonkun, joka kykenisi piristämään meitä. Ja kun olemme iloisia, tarvitsemme jonkun joka palauttaa meidät maanpinnalle, jotta emme tekisi esimerkiksi lupauksia, joita emme kykene pitämään. Tämä tuo minut takaisin yksinäisyyden äärelle. Henkilö, joka kokee olevansa yksinäinen, tarvitsee jonkun, joka saa hänet tuntemaan rakastetuksi ja tuo läheisyyden tunnetta. Itse yksinäisenä ihmisenä toivon, että joskus tapaan sellaisen henkilön, joka kykenee tuomaan elämääni tasapainoa niin surussa, kuin ilossa.

Nuudom 28.6.2015

Ajatuksia ulkonäköpaineista

Ajatuksia ulkonäköpaineista

Joka aamu minulla on samanlaiset rutiinit. Rutiinit ovat tapoja ja asioita, joita ihmisillä ja jopa eläimillä on tapana suorittaa esimerkiksi aamuisin. Näihin rutiineihin voi kuulua vaikkapa aamulla sängyn vierelle istumaan nouseminen, hetken aikaa ympärilleen katseleminen, nouseminen sängystä, pieni venytys ja vessassa käynti. Rutiinit ovat asioita, jotka auttavat meitä heräämään omaan tahtiin ja saavat päivän alkuun rennosti. 

                      Herätessäni auringon paisteeseen nousen istumaan sängyn viereen. Katson puhelimestani kellonajan ja irrotan sen laturista. Nousen seisomaan ja menen vessaan. Vessasta tultua alan valitsemaan vaatteita. Valitessani vaatteitani pohdin ”Mitkähän vaatteet eivät näyttäisi niin tyhmiltä?” Pysähdyn siihen ajatukseen hetkeksi kunnes mieleeni juolahtaa ”hetkinen, eihän minun siitä pitäisi välittää. Ajatelkoot muut mitä haluavat, minun vaatteeni ne ovat ja pääasia, että minulla on mukava olla niissä”. Nämä ajatukset tulevat joka aamu esille, tällä kertaa kuitenkin jatkan asian miettimistä hieman pidemmälle ”Miksi minun pitäisi välittää, miltä minä näytän vaatetukseltani?”

                      Ulkonäkö on asia, josta kaikki haluavat pitää huolta. Oli tyyli mikä tahansa, se on oma ja siitä halutaan pitää kiinni, entäpä sitten nämä niin sanotut muoti-ilmiöt? Onko se omaa tyyliä, jos pukeudut, kuin muut sinulle kertovat lehdissä, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Pukeutuminen on yksi tapa ilmaista itseään ja kertoa itsestään. Se on yksi iso osa ensivaikutelman antaja. Siistit vaatteet kertovat ihmisestä, että hän pitää huolta itsestään. Itsestään huolehtiminen on hyveeksi katsottu asia, joka vetoaa moniin meistä. Myös pukeutumisessa on omia tyylejä ja jokainen niistä kertoo omalla tavallaan, kuka sinä olet.

                      Miettiessäni omaa tyyliäni en varsinaisesti pohdi, mitä se kertoo minusta, vaan sorrun ajattelemaan ”mitä muut minusta ajattelevat, kun pukeudun näin?” En siis mieti sitä, mitä haluan kertoa itsestäni ja siitä, millainen olen henkilönä vaan sitä, että tulenko hyväksytyksi pukeutuessani omalla tavallani. Toisaalta voin sanoa, että olen löytänyt myös tyylin, jossa minun on mukava olla, mutta ajattelutapani ei sovi yhteen sen kanssa. Minun olisi siis mietittävä, mitä minä haluan kertoa itsestäni, samalla ajatellen omaa mukavuuttani.

                      Ulkonäköpaineet on paljon puhuttu asia ja se on osa jokaisen nuoren elämää, miksei myös aikuisenkin. Puhutaan nuorista, jotka haluavat pukeutua samalla tavalla, kuin kaikki muut, jotta ei erottuisi joukosta, eikä joutuisi pilkan kohteeksi. Minkä takia meille ihmisille on tärkeää samankaltaisuus, jos haluamme kuitenkin jokainen olla yksilö ja erottua jollainlailla joukosta? Näiden asioiden ristiriitaisuus kummastuttaa minua itseäni kovasti. Ihminen haluaa, että hän tulee esille omana itsenään ja tuo esille oman persoonansa monipuolisin tavoin, mutta onko pukeutuminen samalla tavalla, kuin tuhannet muut oikea tapa toimia?

                      Psykologisesti ja biologisesti ajateltuna ihminen on laumaeläin. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä tunteakseen itsensä turvalliseksi. Tämä on osa selviytymisvaistoamme, joka voi johtaa juuriaan kauas ihmiskunnan historiaan. Tuntemalla olomme hyväksytyksi, tunnemme myös olevamme turvassa. Yksinäisyys tuo ihmiselle pelkoa siitä, että kukaan ei ole hänestä pitämässä huolta ja hän joutuu selviämään täysin omillaan. Selviytymisvaistomme siis kertoo, että jos olemme yksin, emme selviä. Mutta minkä takia meille luontainen vaisto, tuottaa meille nykyään ongelmia?

                      Selviytymisvaisto on asia, jota olemme tarvinneet eniten, kun ihminen asui luolissa ja eli suoraan luonnon antimilla. Nykyään saamme ruoan kaupasta, eikä meillä ole varsinaisesti pelkoa villieläimistä kaupunkiasutuksilla. Tämän takia selviytymisvaistomme on jäänyt toisarvoiseksi ja se tuo meille ongelmia, kuten ulkonäköpaineet. Selviytymisvaisto kertoo, ettemme selviä ilman muita ihmisiä, jos emme selviä ilman muita ihmisiä, niin meidän on saatava muita ihmisiä ympärillemme. Jotta saisimme muita ihmisiä ympärillemme, on meidän keksittävä tapa houkutella heitä ja näistä yhdeksi tavaksi on noussut ja ulkonäkömme.

                      Selviytymisvaisto voi olla yksi tapa selittää, minkä takia me koemme ulkonäköpaineita ja sen takia paneudumme niin paljon pukeutumiseemme, mutta se on vain yksi selitys, mistä ongelma on peräisin. Se ei kerro meille, kuinka voisimme ongelman ratkaista. Vastaisuudessa pyrin kuitenkin itse henkilökohtaisesti miettimään sitä, mikä minusta tuntuu mukavalta ja minkä omasta mielestäni näyttää hyvältä, en halua muiden määritellä sitä, kuka minä olen ja millainen minä olen…toisaalta, emmekös me määrittele itseämme juuri niin, toisten avulla?

Nuudom 10.6.2015

Ajatuksia Itsetunnosta

Ajatuksia Itsetunnosta

Istuessani jälleen kerran oman koneeni ääressä, miettien aiemmin päivällä näkemääni näytelmää ”Salkkuministerit”, tulee väistämättäkin mieleen omat kokemukset. Kyseinen näytelmä kertoo kiusaamisesta, joka jatkuu alakoulusta aina yläkouluun asti. Yhdessä kohtauksessa näytelmän päähahmon omaa huonoa itsetuntoa, epävarmuutta ja tuskaa kuvaillaan mustiin pukeutuneilla ja valkoisia naamareita käyttävillä hahmoilla, jotka piiloutuvat, kun päähahmo pyrkii niitä kohtaamaan.

                      Henkilökohtaisesti kiusaaminen on minulle todella lähellä. Kuten edellisessä kirjoituksessani ”Ajatuksia tylsyydestä” kerroinkin. Jos et ole lukenut kyseistä tekstiä, kehotan lukemaan sen ensin.  Kirjoitin tekstin, joka kuvaisi omaa yksinäisyyttäni vuosien varrella. Kuvailin myös kahta erilaista yksinäisyyttä, jotka vaikuttavat ihmisen itsetuntoon eritavoilla. Oma yksinäisyyteni on hyvin pitkälti johtunut omasta epävarmuudesta ja kyvyttömyydestä luoda täydellinen luottamussuhde ihmisiin. Muistellessani omaa yksinäisyyttäni, tuli minulle väistämättä mieleen ne olotilat, joita koin ja koen edelleen.

                      Useille voi kuulostaa tutulta sellaiset tilanteet, kuin ”kävellessäni kauppaan mietin, mitä vastaantulijat miettivät minusta ja ulkonäöstäni?”, ”millaisen ensivaikutelman annan?” ja ”pukeuduinko tyhmästi tänään”. Tämä on tavallista ihmisten luonteille. Tällä tavalla ihminen peilaa itseään muista ihmisistä ja luo minäkuvaansa. Minäkuva tarkoittaa henkilön omaa kuvaa siitä, millainen hän on ja millaisena hän näyttäytyy muille. Minäkuvan ja oman käyttäytymisen muokkautuminen tapahtuu suoraan muista ihmisistä ja tämä luo ristiriidan henkisesti huonovointisen ja omaa minäkuvaansa kehittävän henkilön välille.

                      Muistellessani tilanteita, joissa mietin ”mitäköhän nuo muut ajattelevat minusta” kuulostavat tämänhetkiselle minulle aivan tavallisilta tilanteilta. Parhaiten tilannetta kuvaa lyhyt kuvaus ruokailutilanteesta. ”Saavun ruokalaan, jossa on paikkoja noin 100 hengelle. En pidä laseja päässä, jotta en näkisi muiden ihmisten katseita, sillä pelkään saavani tuomitsevia ilmeitä. Jatkan ottamaan tarjottimen, lautasen ja muut ruokailuvälineet. Mietin samalla, mitä minun takanani oleva henkilö miettii tavastani ottaa ruokailuvälineet ja minkälaisen kuvan hän minusta muodostaa sen avulla. Päästyäni ruokalinjaston päätyyn nostan tarjottimeni ja käännyn katsomaan ruokalaan päin. Seuraavaksi edessäni on pohdinta siitä, mitä muut ruokailijat miettivät minusta reittini perusteella. Lähden kävelemään ruokapöytää kohti pyrkien pitämään katseeni mahdollisimman suorassa ja ylhäällä. Saapuessani ruokapöydän luokse, pohdin mihin istuisin ja miten istumapaikkani vaikuttaa samassa pöydässä istuvan mielipiteeseen minusta. Syötyäni ruokani vien astiat palautuspisteeseen ja pyrin toimimaan mahdollisimman huomaamattomasti ja varovasti, etten vain aiheuttaisi itselleni huomiota. Poistun ruokalasta ja mietin, että mitähän nuo henkilöt naulakon luona minusta ajattelevat?”

                      Huono itsetuntoni ja epävarmuuteni ovat aiheuttaneet minulle pakkomielteen miettiä jokaista liikettäni tarkasti, jokainen olkapäänkohotus, haukotus, pään kääntö. Onko oikeasti tarpeen miettiä jokaista liikettä? Minkä takia oma peilaamiseni on jäänyt näin pahasti kesken? Olenko minä se minä, joka olisin, jos minua ei olisi kiusattu? Kuinka voisin korjata minäkuvassani olevat säröt?

                      Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen vähätellyt kiusaamistani ja pyrkinyt selittämään sitä sillä, että olen oppinut siitä enemmän kuin olen menettänyt. Viimeisen kuukauden aikana mieleeni on kuitenkin noussut esille asioita omasta käyttäytymisestäni, joita en itse pidä täysin normaaleina. Kiusaaminen, jota koin alakoulussa jätti minuun suuren epävarmuuden, joten en uskaltanut tuoda omaa itseäni peilattavaksi, joten minäkuvani jäi vajanaiseksi. Kiusaamisen aikaan olin myös kriittisessä vaiheessa nuorelle, sillä minulla oli alkanut puberteetti. Kehittyessäni, en saanut positiivista palautetta omasta muutoksestani, jonka takia piilotin itsestäni niitä osia, jotka olisivat tämänhetkisessä elämässäni hyödyllisiä.

                       Minua on usein kuvailtu rauhalliseksi persoonaksi. Useimmin kuultu kommentti minusta on ”kypsä ikäisekseen”.  Toki tämä oli totta, mutta entä se toinen puoli? Kuudennen luokan jälkeen minusta katosi lapsi. Kykyni olla riippumaton muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan on jäänyt kokonaan pois. Tämän takia minun on vaikeaa lähteä aloittamaan mitään uutta, sillä en kykene voittamaan pelkoani uusista ihmisistä. Pelkoni on, että luon itsestäni naurettavan kuvan ja kiusaaminen alkaisi taas. Tarpeeni tulla hyväksytyksi on kasvanut siis esteeksi minulle ja kyvylleni lähteä tekemään asioita.

                      Olen siis tällä hetkellä ristiriidassa oman haluni ja tarpeeni kanssa. Haluan lähteä, kokea nauraa ja viettää aikaa, mutta äsken mainitsemani tarve estää minua lähtemästä. Minun on siis työstettävä ajatuksiani itsestäni, halustani ja tarpeestani. Mutta eihän hyvä teksti kirjoita kaikkea loppuun. Esitänkin siis seuraavan kysymyksen: Mikä on minun minäkuvani? 

Nuudom 25.5.2015