Ajatuksia Itsetunnosta

Ajatuksia Itsetunnosta

Istuessani jälleen kerran oman koneeni ääressä, miettien aiemmin päivällä näkemääni näytelmää ”Salkkuministerit”, tulee väistämättäkin mieleen omat kokemukset. Kyseinen näytelmä kertoo kiusaamisesta, joka jatkuu alakoulusta aina yläkouluun asti. Yhdessä kohtauksessa näytelmän päähahmon omaa huonoa itsetuntoa, epävarmuutta ja tuskaa kuvaillaan mustiin pukeutuneilla ja valkoisia naamareita käyttävillä hahmoilla, jotka piiloutuvat, kun päähahmo pyrkii niitä kohtaamaan.

                      Henkilökohtaisesti kiusaaminen on minulle todella lähellä. Kuten edellisessä kirjoituksessani ”Ajatuksia tylsyydestä” kerroinkin. Jos et ole lukenut kyseistä tekstiä, kehotan lukemaan sen ensin.  Kirjoitin tekstin, joka kuvaisi omaa yksinäisyyttäni vuosien varrella. Kuvailin myös kahta erilaista yksinäisyyttä, jotka vaikuttavat ihmisen itsetuntoon eritavoilla. Oma yksinäisyyteni on hyvin pitkälti johtunut omasta epävarmuudesta ja kyvyttömyydestä luoda täydellinen luottamussuhde ihmisiin. Muistellessani omaa yksinäisyyttäni, tuli minulle väistämättä mieleen ne olotilat, joita koin ja koen edelleen.

                      Useille voi kuulostaa tutulta sellaiset tilanteet, kuin ”kävellessäni kauppaan mietin, mitä vastaantulijat miettivät minusta ja ulkonäöstäni?”, ”millaisen ensivaikutelman annan?” ja ”pukeuduinko tyhmästi tänään”. Tämä on tavallista ihmisten luonteille. Tällä tavalla ihminen peilaa itseään muista ihmisistä ja luo minäkuvaansa. Minäkuva tarkoittaa henkilön omaa kuvaa siitä, millainen hän on ja millaisena hän näyttäytyy muille. Minäkuvan ja oman käyttäytymisen muokkautuminen tapahtuu suoraan muista ihmisistä ja tämä luo ristiriidan henkisesti huonovointisen ja omaa minäkuvaansa kehittävän henkilön välille.

                      Muistellessani tilanteita, joissa mietin ”mitäköhän nuo muut ajattelevat minusta” kuulostavat tämänhetkiselle minulle aivan tavallisilta tilanteilta. Parhaiten tilannetta kuvaa lyhyt kuvaus ruokailutilanteesta. ”Saavun ruokalaan, jossa on paikkoja noin 100 hengelle. En pidä laseja päässä, jotta en näkisi muiden ihmisten katseita, sillä pelkään saavani tuomitsevia ilmeitä. Jatkan ottamaan tarjottimen, lautasen ja muut ruokailuvälineet. Mietin samalla, mitä minun takanani oleva henkilö miettii tavastani ottaa ruokailuvälineet ja minkälaisen kuvan hän minusta muodostaa sen avulla. Päästyäni ruokalinjaston päätyyn nostan tarjottimeni ja käännyn katsomaan ruokalaan päin. Seuraavaksi edessäni on pohdinta siitä, mitä muut ruokailijat miettivät minusta reittini perusteella. Lähden kävelemään ruokapöytää kohti pyrkien pitämään katseeni mahdollisimman suorassa ja ylhäällä. Saapuessani ruokapöydän luokse, pohdin mihin istuisin ja miten istumapaikkani vaikuttaa samassa pöydässä istuvan mielipiteeseen minusta. Syötyäni ruokani vien astiat palautuspisteeseen ja pyrin toimimaan mahdollisimman huomaamattomasti ja varovasti, etten vain aiheuttaisi itselleni huomiota. Poistun ruokalasta ja mietin, että mitähän nuo henkilöt naulakon luona minusta ajattelevat?”

                      Huono itsetuntoni ja epävarmuuteni ovat aiheuttaneet minulle pakkomielteen miettiä jokaista liikettäni tarkasti, jokainen olkapäänkohotus, haukotus, pään kääntö. Onko oikeasti tarpeen miettiä jokaista liikettä? Minkä takia oma peilaamiseni on jäänyt näin pahasti kesken? Olenko minä se minä, joka olisin, jos minua ei olisi kiusattu? Kuinka voisin korjata minäkuvassani olevat säröt?

                      Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen vähätellyt kiusaamistani ja pyrkinyt selittämään sitä sillä, että olen oppinut siitä enemmän kuin olen menettänyt. Viimeisen kuukauden aikana mieleeni on kuitenkin noussut esille asioita omasta käyttäytymisestäni, joita en itse pidä täysin normaaleina. Kiusaaminen, jota koin alakoulussa jätti minuun suuren epävarmuuden, joten en uskaltanut tuoda omaa itseäni peilattavaksi, joten minäkuvani jäi vajanaiseksi. Kiusaamisen aikaan olin myös kriittisessä vaiheessa nuorelle, sillä minulla oli alkanut puberteetti. Kehittyessäni, en saanut positiivista palautetta omasta muutoksestani, jonka takia piilotin itsestäni niitä osia, jotka olisivat tämänhetkisessä elämässäni hyödyllisiä.

                       Minua on usein kuvailtu rauhalliseksi persoonaksi. Useimmin kuultu kommentti minusta on ”kypsä ikäisekseen”.  Toki tämä oli totta, mutta entä se toinen puoli? Kuudennen luokan jälkeen minusta katosi lapsi. Kykyni olla riippumaton muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan on jäänyt kokonaan pois. Tämän takia minun on vaikeaa lähteä aloittamaan mitään uutta, sillä en kykene voittamaan pelkoani uusista ihmisistä. Pelkoni on, että luon itsestäni naurettavan kuvan ja kiusaaminen alkaisi taas. Tarpeeni tulla hyväksytyksi on kasvanut siis esteeksi minulle ja kyvylleni lähteä tekemään asioita.

                      Olen siis tällä hetkellä ristiriidassa oman haluni ja tarpeeni kanssa. Haluan lähteä, kokea nauraa ja viettää aikaa, mutta äsken mainitsemani tarve estää minua lähtemästä. Minun on siis työstettävä ajatuksiani itsestäni, halustani ja tarpeestani. Mutta eihän hyvä teksti kirjoita kaikkea loppuun. Esitänkin siis seuraavan kysymyksen: Mikä on minun minäkuvani? 

Nuudom 25.5.2015

Ajatuksia Yksinäisyydestä

Ajatuksia Yksinäisyydestä

Istun itsekseni omassa huoneessani koneen äärellä vapunaattona valittaen tylsyyttä. Kaikki muut tuntuvat olevan jossain, enkä itse keksi tekemistä. Onko tämä tylsyyttä vai yksinäisyyttä? Kenties molempia? Tylsyyteni sai minut kuitenkin pohtimaan, mitä yksinäisyys todellisuudessa on. Ensin olisi kuitenkin palattava takaisin edellisessä tekstissäni ”Ajatuksia taulusta” kertomaani kiusaamiseen.

                      Mainitsin, että kiusaaminen oli tehnyt minusta epävarman ihmisen. Tämä ei itsessään sano, että olisin yksinäinen. Toisaalta epävarmuus voi johtaa siihen, ettei uskalla tuoda itsestään kaikkea esille ja näin joutuu viettämään iltojaan yksin. Mutta onko yksin olo yksinäisyyttä? Voiko yksinäisyyden muotoja olla monia? Yksinäisyys on kenties jokaiselle henkilökohtainen asia. Jokainen käsittää yksinäisyyden omalla tavallaan. Mikä on sitten minun käsitykseni yksinäisyydestä?

                      Minun oma käsitykseni yksinäisyydestä on kahdenlaista. Toinen on sitä, että istut päivästä toiseen itseksesi kotona, kun taas toinen on sitä, että sinulla ei ole varsinaisesti ketään kenelle kykenisit suoraan puhumaan omista asioistasi. Tarkoitan todella henkilökohtaisia asioista kertomista ilman pelkoa siitä, että sitä kerrottaisiin eteenpäin. Toisin sanottuna, toinen yksinäisyyteni on luottamuksen puute. Voinen todeta, että olen tunnistanut nämä molemmat itsessäni. En tietenkään viittaa siihen, etteivätkö ympärilläni olleet ihmiset olisi luottamuksen arvoisia, vaan siihen, että oma kykyni luoda luottamus toiseen oli heikko.

                      Kun mietin, mistä luottamukseni romahti, on sitä vaikeaa huomata. Tietenkin selvää on se, että se on kiusaamisen syytä. Mutta mikä kiusaamisessa sai minun luottamukseni romahtamaan? Minuun kohdistunut kiusaaminen oli pääasiassa verbaalista. Päivisin kuullut sanat olivat homo, gootti ja rasvaletti. Homo nimitys on ilmiselvää, se on ollut aina vieras asia ihmisille, etenkin lapsille, jotka eivät ymmärrä, mitä on seksuaalisuus. Tuohon aikaan katsoin ylös veljeäni, joka on mm. thrash-metallin kuuntelija, tykästyin myös itse musiikkityyleihin ja aloin pukeutua tummiin vaatteisiin. Toisaalta toinen syy sille oli, että puberteettini oli alkanut, enkä halunnut näyttää hikoiluani. Rasvaletti on lähes itsestään selvyys jo tässä vaiheessa. Minulla oli pitkä tukka, joka rasvoittui todella helposti lähes yössä, joten tästä sain nimityksen rasvaletti.

                      En ole tähän mennessä löytänyt syytä, miksi luottamukseni puhua asioista romahti. Voisin olettaa kyseen olleen siitä, että pelkäsin kaiken kertomani olevan hyljeksittävää eli, että sille naurettaisiin. Kenties en koskaan edes ehtinyt kehittää kykyä kertoa asioistani. Tämä on jonkin verran ristiriidassa teini-ikäiseen minääni, joka kuitenkin kertoi helposti asioistaan ja tunteistaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi ollut yksinäinen.

                      Edellistä väittämääni on vaikeaa selittää. Pystyin kertomaan asioistani satunnaisille henkilöille, kävin ulkona lähes joka ilta sekä minulla oli kavereita. Mitä sitten tarkoitan? Vaikka minulle oli helppoa puhua asioistani, niin en koskaan luonut täydellistä luottamusta keneenkään. Muistutan lukijaa, että tämä oli täysin minussa itsessäni, eikä siihen silloin vaikuttaneet ulkoiset tekijät. Kykenin kuitenkin tunnistamaan henkilön, johon olisi helppo luottaa ja kenestä tiesin kehen voin luottaa, mutta en kuitenkaan siihen kyennyt. Tämä voisi olla selvä merkki siitä, että en koskaan saanut mahdollisuutta luoda luottamussidettä perheeni ulkopuoliseen henkilöön, kun sosiaalinen kasvuni oli alkamassa nuorempana.

                      Yksinäisyyteni siis jatkui kavereista ja menoista huolimatta. Minulla tuli ja meni niin sanottuja ”teinisuhteita”, joiden pohjalla hyvin pitkälti oli kokeilunhaluisuus. Näistä suhteista ei siis kehkeytynyt minulle luottamussidettä. Tähän asti on siis selvää, että en ole kyennyt luomaan luottamuksellista suhdetta tähän asti. Suhdetta ihmiseen, jossa itse olisin kykeneväinen täysin avoimeen puhumiseen. Mainittakoon, että viimeaikoina olen saanut luotua pari sellaista suhdetta, niin uutta, kuin vanhaakin. Kiitos teille.

                      Olen siis siinä vaiheessa, että tiedän syyn olleen kyvyttömyydestä luottamuksen luomiseen. Minkälaista luottamusta siis olen hakenut ihmisistä. Tietenkin hänelle on pystyttävä puhumaan niin iloista kuin suruista, tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Luottamukseenhan kuuluu myös toisen tunteisiin myötäily ja niiden hyväksyminen. Ihminen johon voi luottaa kykenee näyttämään, että hän kuuntelee pyyteettömästi, eli hän ei vaadi suoranaisesti, että sinä kuuntelisit häntä. Toki luottamussuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, joten toisen osapuolen kuuntelu kuuluu asiaan. Huomaan, että nämä asiat kuvastavat todella läheistä ystävää tai parisuhdekumppania.

 Olen nyt onnistunut kuvaamaan luottamuksen, mutta mihin jäikään yksinäisyys? Se katosi, kun kerroin luottamuksesta. Viimeaikoina luomieni luottamussuhteiden ansiosta tunnen kykyä päästä yli minua pitkään vaivanneesta yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, joka on ollut itsensä kanssa oleskelua ja omien tunteidensa ja asioidensa sisällä pitämistä. Haluan vielä kerran kiittää, mutta en vain niitä, joihin olen saanut luotua luottamussuhteen viimeaikoina. Vaan kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani vuosien varrella, perhettäni, ystäviäni sekä muutamia tuntemattomia, joiden kanssa olen jutellut netin välityksellä. Kiitos

Nuudom 1.5.2015

Ajatuksia Itsestäni

Ajatuksia Itsestäni

Tänään päätin ottaa keittiöstä omaan huoneeseen taulun. Taulussa on neljä valkoista kukkaa. Kukkien lajikkeita en tiedä, mutta taulu on mielestäni hieno. Katsoessani taulua ensimmäinen ajatukseni on ”hah, poikamiehellä kukkataulu omassa huoneessaan”. Miksi ei? Mikä on saanut minut ajattelemaan, että miespuolisella henkilöllä ei saisi olla taulua kukista oman huoneensa seinällä? Onko päähäni asetettu stereotypia siitä, mitä miehellä (tarkemmin poikamiehellä) saa ja ei saa olla huoneessaan? Toisaalta miksi mietin, että juuri poikamiehellä, eivät naisetkaan välttämättä pidä kukallisista tauluista saati sitten tauluista ylipäätänsä.

                      Kun aloin miettimään näitä kysymyksiä, ne veivät minut kauemmaksi kuin osasin ajatella. Ollessani alakoulussa olin koulukiusattu. Jokainen päivä koulua tuntui tuskalta, sillä pelkäsin tulevani naurunkohteeksi. Pyrin peittelemään itseäni olemalla hiljaa, en uskaltanut viitata, enkä liittyä ulkona jalkapallopeliin. Kiusatuksi tuleminen ja sen kohteena oleminen saivat minut niiden neljän vuoden aikana sulkeutuneeksi. En uskaltanut tuoda omaa itseäni esille, tämä sama pätee valitettavasti tähänkin päivään asti. 

                      Niin, omana itsenä oleminen, onko se sallittua? Tässä vaiheessa huomaan karanneeni alkuperäisestä kysymyksestäni. Vastauksena siihen voin sanoa kyllä. Vaikka se ei ole suoranainen vaikutus, niin niiden vuosien kiusaaminen muuttivat minua ihmisenä negatiivisesti, mutta myös positiivisesti. Negatiivisena vaikutuksena voisin kuvailla omaa epävarmuuttani. Minulla on huono itsetunto, enkä kykene luottamaan omaan itseeni täysin sata prosenttisesti tähänkään päivään asti. Minulle on kehittynyt erittäin paha tapa etsiä negatiivisia asioita toisista ihmisistä, vaikka minun pitäisi katsoa itseäni, ei negatiivisesti, eikä positiivisesti. Vain katsoa. 

                      Positiivinen vaikutus minuun oli se, että minusta tuli analyyttinen henkilö. Kykenen tutkimaan ympäristöäni ja huomaamaan muissa, sekä itsessäni samanlaisuuksia. Tämän analyyttisen ajattelun avulla olen tajunnut, etten eroa perusominaisuuksiltani hirveästi muista. Tällä tarkoitan siis sitä, että muutkin kävelevät esimerkiksi kaupassa katsellen muita ihmisiä ja miettien ”mitä he ajattelevat minusta?”. Toinen hyvä vaikutus minuun oli se, että olen perusluonteeltani rauhallinen. Tulen tilanteisiin rauhallisesti ja lähden niistä rauhallisesti. 

                      Analyyttinen mieleni hyökkää päälle ”mutta enhän minä olisi rauhallinen tai edes analyyttinen, ellen minä olisi saanut olla niin paljon rauhassa.”. Ironiasta huolimatta, olen oikeassa. Jos en olisi kiusaamisen jälkeen tuntenut itseäni yksinäiseksi ja epävarmaksi itseäni, en välttämättä olisi niin rauhallinen, mitä nyt olen. Muistan äitini kertoneen, että olin pienenä jo ennen kouluikäisenä hurmaava henkilö. Minulla oli tapana kiipeillä vierailijoiden syleihin ja pidin puhumisesta. Olin melko vilkas ihmisten seurassa. Nykyään asiat ovat toisin, sillä olen varautunut siitä, millaisen kuvan annan itsestäni.

Minulle on sanottu, että olen itsevarma henkilö. Naurahdan aina ajatellessani lausetta, sillä pidän itseäni erittäin epävarmana henkilönä. Kenties tällä samaisella hetkellä tunnistin itsestäni sen ongelman, joka minua vaivaa. Minä pidän itseäni epävarmana, eli en välttämättä ole epävarma, mutta mieleni sanoo minun olevan sellainen. Olenko tähän asti siis valehdellut itselleni? Mitä epävarmuus oikeastaan on? Onko epävarmaa ihmistä mahdollista määritellä oman itsensä kautta?

Vanhassa psykologiassa pyrittiin tutkimaan ihmismieltä tutkimalla omia ajatuksia, tämä kuitenkin osoittautui vääränlaiseksi tavaksi tutkia. Jokainen psykologi sai erilaisen tuloksen, sillä heillä jokaisella oli omanlainen tapa ajatella asioita. Mutta miten olen sitten huomannut muissa ihmisissä samankaltaisuuksia?  Tässä vaiheessa tajuan ajautuneeni eri asiaan, kuin minun oli alun perin tarkoitus puhua.

Torstaina 23.4.2015 soitin äidilleni. Keskustellessani hänen kanssaan sain vihdoin kerättyä voimia sanoakseni seuraavan lauseen ”ehkä mää oon vaa tajunnu nyt tässä viimesen parin viikon sisällä, kuinka yksin mä oon ollu nää viimeset seittemän vuotta”. Hetken hiljaisuuden jälkeen jatkoin ”Onhan mulla ollu te, perhe ja paljon kavereita, mutta oon kuitenki tuntenu itteni todella yksinäiseks.”. Yksinäisyydellä tarkoitin sitä, etten ole saanut tunnetta siitä, että minun olisi oikeasti helppo puhua asioistani ihmisille. Tähän asti minun on ollut jopa vaikeaa sanoa juuri mainitsemaani asiaa omalle äidilleni, henkilölle jolle pitäisi pystyä puhumaan kaikesta.

Tässä vaiheessa pysähdyin ja ajattelin ”seitsemän vuotta”. Se on pitkä aika. Syynä tähän oli se, että minua kiusattiin alakoulussa. En halua lähteä pohtimaan, minkä takia minua kiusattiin, sillä minun olisi nyt ajateltava omaa itseäni. En tarkoita sitä, etteikö minun olisi hyvä käydä kiusaamistani läpi, mutta minun olisi myös tutkittava itseäni, omia tunteitani ja ajatuksiani. En ole tähän asti tavannut ainoatakaan ihmistä, joka oikeasti haluaisi olla yksin. Ihminen on laumassa elävä olento, joka pyrkii peilaamaan itseään ja tunteitaan muista. Voisiko olla, että kaiken sen negatiivisen ”palautteen” takia nyt pelkään tuoda itseäni esille? Tähän asti päästyäni, on minun jatkettava oman itseni, tunteideni sekä ajatuksieni tutkimista ja tulkitsemista. Haluan vain muistuttaa, ettei kiusaamista pidä koskaan vähätellä, se voi jättää pitkät arvet. 

Nuudom 26.4.2015