Itsetutkiskelua Sivarin Arjessa

Itsetutkiskelua sivarin arjessa

Istun kotonani, jälleen koneeni äärellä. Takanani on vuosi, pitkä, mutta nopea vuosi. 7.9.2015 aloitin siviilipalvelukseni. Ensimmäinen kuukausi palveluksesta tulisi olemaan koulutusjakso Lapinjärvellä. Koulutusjakson jälkeen tarkoitukseni oli aloittaa palvelukseni hakemassani paikassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin, kuin olin olettanut. Palvelusvuoteni alkoi osittain rosoisesti, mutta siihen on myös mahtunut paljon hyvääkin.

Vuosi antoi minulle aikaa miettiä itseäni ihmisenä. Millainen olen ja kuinka suhtaudun asioihin, jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Suoritin suurimman osan palveluksestani alalla, johon minulla ei ollut koulutusta, saati sitten kiinnostusta. Palvelus oli kuitenkin suoritettava. Palveluksen aikana sain huomata, kuinka itse suhtauduin palveluspaikkani hierarkiaan, sen toimivuuteen ja sen toimimattomuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole nyt palveluspaikkani rakenteesta, vaan minun itseni tutkimisesta sen kautta, kuinka suhtauduin siihen.

Kuten mainitsin, paikka ei ollut minulle kaikkein mieluisin. Olin kuitenkin päässyt paikkaan, jossa tunsin, että palvelun suorittaminen ei tulisi olemaan liiallista tuskaa. Suoritin palvelustani Mikkelin keskussairaalassa, logistiikassa ja tarkemmin sisäisen postin vastaavana. En mene yksityiskohtiin, mikä minussa sai ajatukset liikkeelle, sillä onhan minun noudatettava vaitiolovelvollisuutta. Työssäni sattui kuitenkin paljon asioita, joiden kautta koitan katsoa itseäni kasvatuksellisessa mielessä.

Olen saanut huomata olevani kärsimätön henkilö joidenkin asioiden suhteen. En pidä valtaerittelystä, enkä siitä, kuinka se pystyy rikkomaan kommunikaation. En ole koskaan pitänyt siitä, että minua määräillään. Ironista kyllä, olen valmistunut nuoriso- ohjaajaksi, jonka työhön kuuluu, yhtään kaunistelematta juurikin määräily ja komentelu. Olen kuitenkin aina alistunut, kun minua itseäni on määräilty. Jostain syystä, vaikka haluaisin kieltäytyä, olen aina totellut. Kenties olen luonteeltani sen verran kiltti, että teen niin, jotta kukaan ei suuttuisi. Mutta mitä pahaa siinä olisi?

Kuten kaikki muutkin tunteet, suuttumus kuuluu luonnolliseen suhtautumiseemme asioihin. Usein se johtuu siitä, kun asiat eivät mene, kuin olimme toivoneet. Tilanne voi viedä meidät pois mukavuusalueeltamme, ahdistumme, pelästymme ahdistusta ja suutumme. Suuttumus on kuitenkin luonnollista, eikä sitä pitäisi sulkea pois, siihen olisi vain opittava suhtautumaan oikein. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Mikä minussa siis reagoi niin, että tunsin turhautumista ja suuttumusta?

Valtaerittely saa minut tuntemaan turhautumista ja suuttumusta. En pidä määräilystä, enkä myöskään sokeasta johtamisesta. Sokea johtaminen tarkoittaa sitä, että asioita johdetaan paikasta, mistä todellisuutta ei kyetä varsinaisesti näkemään. Takerrun kuitenkin nyt määräilyyn, sillä se herättää minussa enemmän tunnetta. Se saa minussa heräämään vihaa. Se saa syvällä minussa kuulumaan huudon ”sinä et ole meitä parempi, olet samalla tavalla ihminen”. Minulla on siis kova usko siihen, että jokainen ihminen, on kuitenkin lopulta ihminen. En välttämättä osaa elää näiden sanojen mukaisesti, mutta minulla on silti se usko sisälläni. Saatan vaikuttaa kaksoismoralistiselta heistä, jotka minut tuntevat. Haluan kuitenkin muistuttaa, että usein ihmisissä minua ärsyttää ne piirteet, joita minulta itseltäni puuttuu hiomatta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla.

Jos luet tätä, saatat olla jo lukenut aiemmat kirjoitelmani, joissa mainitsen monesti, että olen ollut koulukiusattu. Palatessani tähän ajatukseen huomaan, että eriarvoisuuden vastaisuuteni kumpuaa sieltä. Kiusattuna olo on yksi yhteiskunnassamme näkyvä eriarvoisuus. Se asettaa rajan kiusaajan ja kiusatun välille. Pahimmassa tapauksessa niin suuren, että menetämme upeita yksilöitä joukostamme. Kenties siis koen valtaerittelyn ja perusoletuksen toisen ”pakotetusta” kunnioittamisesta. Tarkoittaen siis sitä, että toisen olisi kunnioitettava toista enemmän, koska tämä on korkeammassa asemassa, kuin muut.

Tuntemus pakotetusta kunnioituksesta saa minut tuntemaan surua, koska olen joutunut alistumaan elämässäni monen ihmisen edessä. Oman kiltin luonteeni takia, olen joutunut pakotetusti kunnioittamaan toista, vaikka tarvetta ei olisi ollut. En saisi pelätä sitä, että toinen suuttuu minulle, sillä en saa pelätä itsekkään sitä. Viha saa meissä heräämään ne puolet, joita pidämme heikkoina ja saavat meidät puolustuskannalle. Olisiko kuitenkin jokin mahdollisuus kääntää nämä ”heikkoudet” vahvuudeksemme? Kenties voisimme kääntää ne katsomalla niitä toiselta kantilta ja tukemalla niitä järjellä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka minä.

Olen tullut siis siihen tulokseen, että olen liian kiltti. Kiltteyteni alistaa minut tottelemaan ja samalla palauttamaan huonot muistot kiusaamisesta mieleeni. Tämä ahdistaa minua ja saa minut tuntemaan lopulta ärtymystä. Minun olisi kuitenkin otettava itseäni niskasta kiinni ja sanottava ”Tämä ei tunnu oikealta, lopeta”. Se on helpommin sanottu, kuin tehty. Minun olisi laitettava sille loppu siinäkin pelossa, että joku suuttuu. Tunteethan eivät tapa, ne vain voivat tuntua ikäviltä. Kuinka sitten päädyin tähän ajatukseen palveluksessani? Yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ollut paikkaa paeta. Jouduin kohtaamaan itseni, ajatukseni ja tunteeni. Uskokaa tai älkää, siitä oli hyötyä. Sillä tätäkään kirjoitelmaa ei olisi tässä, ellei takanani olisi ollut pitkä, mutta nopea vuosi. Vuosi, jonka jälkeen istun kotonani, jälleen koneeni ääressä.

Nuuti Arffman 18.8.2016

Ajatuksia Kasvusta

AJATUKSIA KASVUSTA

Marraskuinen ilta, ulkona pimeni jo neljän aikaan ja sen lisäksi tänään on ollut sadepäivä. Tavallisesti tällaisena päivänä, kun työpäivänä on riittänyt paljon tekemistä ja olen noussut kuudelta, olisin todella uupunut. Vaan tänään huomasinkin, ettei asia olekaan niin. Olen pirteä, sade ei haittaa, enkä ärsyynny niin helposti kuin ennen.

     Olen siirtynyt valmistumiseni jälkeen vuoden kestävään siviilipalvelukseen, mikä tarkoittaa sitä, että teen töitä seuraavan vuoden verran. Töihin siirtyminen jännitti minua. Pohdin miten jaksan, kun kerran joudun tekemään oikeaa työtä. Taustalla siis kummitteli aiemmin mainitsemani luulo siitä, että minuun iskisi ”syysmasennus”.  Valon vähyys ja etenkin lumen puute saavat useat melankolisiksi tähän aikaan vuodesta. Tällä kertaa ei kuitenkaan minun kohdallani ollut niin. Miksi?

    Suoraan sanottuna työvuoteni ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Koin muutaman vastoinkäymisen, mutta avaamalla suuni ja kertomalla oman mielipiteeni, olen päässyt työhön, jota jaksan tehdä. Mikä sitten sai minut avaamaan suuni? Mistä kaivoin rohkeuden ilmaista mielipiteeni, tunteeni ja totuuden itsestäni? Mikä saa ihmisen kasvamaan henkisesti puolessa vuodessa niin valtavasti kuin minäkin olen kasvanut? 

     19. Tammikuuta 2015 avasin Wordin ja aloin kirjoittamaan. Tekstissä pohdin voiko Facebookin tykkäyksiä verrata oikeaan ihmiskontaktiin. Tekstissä mainitsin omasta huonosta itsetunnostani ja ennakkoluuloista muita kohtaan; toin siis osan itsestäni esille ja myös itseni eteen. Sen jälkeen olen kirjoittanut kahdeksan eri tekstiä joista jokainen käsittelee jollain tavalla itsetuntoa sekä itsetuntemusta. Tekstien avulla olen kyennyt näyttämään todellisen itseni, en pelkästään itselleni vaan myös kaikille, jotka teksteihini törmäävät. 

     Mitä siis tarkoitan todellisen itseni näyttämisellä? Aiemmista teksteistä on ilmennyt, että olen ollut elämäni aikana yksinäinen. Yksinäisyys on tuonut minusta sekä hyviä, että huonoja asioita esille. Se kuitenkin pakotti minut viimein pohtimaan itseäni ja esittämään itselleni kysymyksen: kuka minä olen? Tämä kysymys oli avain kaikkien näiden tekstien kirjoittamiseen. Pyrin selvittämään itselleni kuka minä olen. 

    En kuitenkaan koskaan osannut kuvitella, että toisin itseni esille niinkin radikaalisti kuin kirjoittamalla siitä nettiin. Toki se on todella yleistä nykyaikana, mutta ihmiselle, jolla on huono itsetunto, se on suuri asia. Aiemmin olin sulkenut kaikki nämä piirteet itsestäni ja yhtäkkiä toinkin kaiken esille kertaheitolla. Mikä sai minut tekemään näin? Kenties olin saanut tarpeekseni siitä yksinäisyydestä, mitä koin. Miksi sitten päätin kirjoittaa näistä asioista? Enkö olisi vain voinut puhua jollekulle asioistani? 

      Teksteistäni selviää, että minulla on ollut suuri luottamuspula. En kyennyt todella luottamaan lähes kehenkään ihmiseen, edes läheisiini. Pelkäsin, että joutuisin naurunkohteeksi. Sen takia kirjoittaminen oli minulle helppo tapa tuoda itsessäni pelkäämäni asiat eteeni. Lukiessani kirjoituksiani ne tulivat entistä todellisimmiksi minulle ja kykenin siten kohtaamaan ne. Kirjoituksien julkaisuiden idean takana oli tuoda esille niitä asioita myös muille, joilla on samanlaisia hankaluuksia kuin minulla on ollut.

     Takaisin nykyhetkeen. Kirjoitan yhdeksättä tekstiäni ja peilaan itseäni n. kuusi kuukautta taaksepäin. Olen kasvanut henkisesti (kenties vähän fyysisestikin vyötäisiltä) ihmisenä ja kykenen tuomaan itseäni paremmin esille juuri sellaisena kuin olen. Olen siis aikaisempaa vapaampi omista ajatuksistani. En jää koukkuun huonoihin ajatuksiin omasta itsestäni, vaan nautin niistä hetkistä mitä minulla on elämässäni tällä hetkellä. Tuomalla itseni esille ja peilaamalla itseäni, minusta on tullut ihminen, joka jaksaa. Jaksaa yrittää eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta ja nauttii eteen tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

   Omaan jaksamiseen liittyy paljon asioita, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Näiden asioiden tasapainossa pito on hankalaa, mutta se ei tarkoita, että yrittämisestä kannattaisi luopua. Elämä on tasapainottelua, mutta mitä enemmän sitä harjoittelee, sitä paremmin sen osaa ja sitä helpommaksi se tulee. Kirjoitteluni avulla pystyin korjaamaan itsestäni osan, joka esti minua kasvamasta henkisesti. Elämässä on toki muitakin tapoja eheyttää itseään ja tuoda itseään esille, kuin kirjoittaminen. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei mene itseään piiloon. Eheytymisen jälkeen on siis myös itse jäätävä tulkitsemaan teostaan ja sen kautta itseään, siten sinäkin hyödyt siitä parhaiten.

Nuudom 10.11.2015

      

---

Ajatuksia Onnellisuudesta

                                                 Ajatuksia Onnellisuudesta

Elokuu  13. Kello: 23:00.

Kuuntelen musiikkia koneeltani, minulle herää tunne kirjoittaa. En kuitenkaan tiedä, mistä haluaisin kirjoittaa. Kuuntelen musiikkia hieman pidempään ja selaan kyseisen kappaleen kommentteja. Huomaan paljon surua ja masennusta, kappaleen on tarkoitus olla rauhoittava, mutta tuokin esiin surullisuuden tunteen. Päätin sulkea videon ja huomasin, kuinka hiljaista tuli. Katsoin ympärilleni ja tajuan, kuinka kosteaa huoneessani oli, sillä olin aikaisemmin päivällä pessyt pyykkiä ja ne olivat kuivamassa huoneessani.

                      Huoneen lämpö ja pyykistä tullut kosteus tekivät huoneen ilmasta nihkeän. Ajattelin siis avata parvekkeen oven ja mennä ulos hengähtämään. Katsoessani läheiselle lammelle, huomaan, että on ensimmäinen viileä ilta. On myös niin pimeää, että hädin tuskin erotan lampea. Kohta alan kuulla musiikkia kadulta, joku pyöräilee ohitse ja samalla kuuntelee kappaletta puhelimestaan. Pohdin, että hänelle tulee varmaan hyvä olo, kun saa kuunnella haluamaansa kappaletta. Mieleeni herää kysymys, ”Mistä minulle tulee hyvä olo?”

                      Tämän kysymyksen tarkoitus ei ole kuitenkaan laittaa minua pohtimaan niitä asioita, jotka täyttävät perustarpeitani, kuten syöminen, pesulla käynti tai liikunta. Samalla rajautuvat pois harrastukset, kuten piirtäminen ja rumpujen soitto, sillä ne täyttävät tarvetta olla luova. Mikä sitten tuottaa minulle todellista hyvää oloa? Minun täytyy ilmeisesti muotoilla uudelleen kysymystäni, vaikkakin sen jälkeen se tuo esille todella monia tekijöitä, mutta pyrin rajaamaan sen samalla tavalla. Uusi kysymykseni kuuluukin ”Mikä tekee minut onnelliseksi?”  Esittämäni kysymys onkin asia, jota on pohdittu aikojen saatossa kaikenlaisista näkökulmista ja eri aatteiden puolesta. Monissa paikoissa on siis kuitenkin kyetty selittämään, mikä tekee onnelliseksi ja mitä onnellisuus on.

 Vaikka onnellisuutta on kyetty selittämään alueittain, eivät vastaukset olleet universaaleja, eli ne poikkeavat toisistaan maailmanlaajuisesti. Suomessa asiaa on pyritty selittämään tilastotiedoittain ja tästä onkin tehty kyselyitä. Muistan lukeneeni yhden kyselyistä ja tämä pyrki rajaamaan onnellisuutta seuraavilla asioilla: rahatilanne, ihmissuhteet, työt, sosiaalinen verkosto ja oma hyvinvointi. Toki nämä kaikki korreloivat keskenään jollain lailla, ja sen takia ne muodostavatkin yhden ison konseptin. Minun on kuitenkin poisluettava kaksi näistä, sillä toinen ei koske varsinaisesti omaa elämääni, ja toisella on minulle vähemmän merkitystä, kuin tarvetta. Tämä siis sulkee pois työn, sekä rahatilanteen. Jäljelle jäävät ihmissuhteet, sosiaalinen verkosto sekä oma hyvinvointi, näiden kolmen odottaisin kenties muodostavan minulle kuvan siitä, mikä tekee minut onnelliseksi.

                       Tämän hetkinen elämäntilanteeni kertoo minulle, että minulla tarpeeksi hyvä sosiaalinen verkosto, johon pystyn turvautumaan hädän tullen. Hyvä sosiaalinen verkosto on yksi oman hyvinvointini turvaavista tekijöistä. Minulla on myös mahdollisuus omiin harrastuksiini ja minulla on henkilöitä, joille voin puhua. Ihmissuhteet poikkeavat sosiaalisesta verkostosta niin, että se kertoo, millaiset suhteet minulla on lähipiiriini. Ja tämän hetkisten suhteiden perusteella, minulla menee hyvin. Kolme kohtaa täytetty, omalla mittapuullani kriteerit täyttyvät. Mutta onko tämä onnellisuutta?

                      Jos puhun totta, nämä kolme asiaa tekevät minusta tyytyväisen elämääni. Ne ovat asioita, jotka helpottavat elämääni ja siihen liittyviä ongelmia. Mutta ne eivät tee minusta onnellista. Mikä siis tekee minusta onnellisen? Olen päätynyt samaan kysymykseen. Olisiko kysymykseen vaikeampi vai helpompi vastaus? Mikä tekee ylipäätään ihmisestä onnellisen?

                      Tultuani samaan pisteeseen, olisi minun oikeasti pohdittava, mitä onnellisuus on. Onko se tosiaan sitä, että olisit tyytyväinen elämääsi, vaiko tulisiko onni jostain syvemmältä ja sen vain tietäisi, kun on onnellinen. Edellinen tekstini ”Ajatuksia Ilosta ja Surusta” pohti sitä, mistä tasapaino ihmisen elämässä tulee. ja mitä tasapaino oikeastaan on. Olisiko tuo sisäinen tasapaino avain onneen? Jos on, niin onko siis rakkaus onnellisuutta?

                      Pohdittuani kysymyksiäni jonkin aikaa, tulin siihen tulokseen, että ”kyllä, rakkaus on onnellisuutta, mutta eiväthän kaikki rakastu. Onko onnellisuus moninaista?” Tämä tuo minut takaisin siihen, mitkä tekijät tekevät onnelliseksi. Itselleni henkilökohtaisesti onnellisuus on sitä, että minulla on joku, kenelle voin olla täysin oma itseni, jolle voisin olla sellainen henkilö, jota en uskaltaisi näyttää kenellekään muulle. Samalla se henkilö olisi minulle turva, tuki, ilo ja järki. Henkilö siis pitäisi minut tasapainossa, mutta samalla tämä henkilön ilo toisi minulle iloa, sillä olen huomannut olevani onnellinen, kun minulle rakas henkilö voi hyvin. Voikin nyt siis ilolla todeta, että olen todellakin löytänyt kuvailemani henkilön. Henkilön, jolle voin olla niin oma itseni, kuin vain suinkin voin. Millainen sitten todella olen? Se on minun ja kyseisen henkilön välinen asia. 

Nuudom 13.8.2015